Joskus sitä huomaa takertuvansa toisiin. Roikkuu koko ajan toisissa kiinni eikä voi olla hetkeäkään yksin. Silloin sitä alkaa miettimään, että onko siinä oikeasti edes järkeä. Tottakai se on tärkeää, että lähellä on rakkaita ihmisiä jotka välittävät, muttei sekään saisi mennä liiallisuuksiin.

Eihän se fyysinen takertuminen toisiin välttämättä ole mitenkään pahasta. Ainakaan silloin, jos se kehen ripustaudutaan ei laita sitä pahakseen. Mutta mitä sitten ku takertuu toisiin henkisesti. Tarvitsee heitä kovasti, eikä halua koskaan päästää irti. On melkeimpä jo riippuvainen. Se ei enään ole hyvästä. Vaikka hädän hetkellä kuuluukin tykeutua läheisiin ihmisiin, ystäviin, ei silti saisi koskaan takertua liikaa. Silloin vain satuttaa itseään.

Mitä setten kun ystävyys syystä tai toisesta loppuu? Haalistuu pois? Se koskee älyttömästi. Eikä sille koskaan oikein voi mitään. Ihmiset tarvitsevat toisiaan, jotkut enemmän kuin toiset. Silti pitäisi kuitenkin muistaa pitää edes pientä etäisyyttä, edes sen verran ettei täysin romahda, jos joku vaan kävelee pois.

Eihän kukaan voi koskaan luvata jäädä vierelle iäksi...se onpitkä aika