Siinä se edelleen on, pieni ja unohdettu nukke-parka yksin makaamassa kuraisessa lätäkössä. Kuka sen nyt kuivaisi ja asettaisi mukavasti omaan sänkyynsä potemaan flunssan pois? Kuinka tyhmä sitö voikaan olla, vaikka kuinka rakastaisi ja tarvitsisi toista, sitä ei aina osaa arvostaa ennen kuin on menettänyt sen. Niin tuo pieni tyttönukkekkin tuolla lammikossa, hänkin kuvitteli pärjäävänsa yksin ja haluavansa sitä. Juuri siksihän hän hyppäsi alas lastenvaunuistakin. Luuli voivansa paremmin ilman sitä, joka hänestä eniten välittää.

Mutta eihän asiat mene niin. Myös tuo pieni nukke huomasi sen. Nyt hän vain makaa tuola yksinään, odottaen, että joku tulisi, nostaisi hänet ylös, kuivaisi ja hoivaisi ja rakastaisi yhtä paljon kuin edellinenkin omistaja. Mutta hän saa odottaa kauan, hyvin kauan. Eihän arvetkaan katoa tuosta noin. Nuken kadotanut pikkutyttö on surullinen ja kaipaa nukkeaan. Etsii sitä kaikkialata, muttei löydä. Hän itkee läpi yön menetettyään rakkaansa, mutta aamulla isi tuo hänelle uuden ja kauniimman nuken, ja niin tytön kasvot ja mielen valtaa jälleen uusi rakkaus. Ja niin pieni nukke on unohdettu lätäkköön aivan ypöyksin eikä kukeen etsi häntä.

Kenties kuitenkinn jonakin päivänä tulee joku, joka  nostaa ja kuivattaa hänet, pesee ja korjaa vaatteet, ja tietenkin rakastaa häntä. Nukke odottaa tätä uutta rakkauttaan, mutta rakkaus on soke, niinkuin sanotaan, eikä huomaa häntä pitkään aikaan. Nukke on surullinen ja eksyksissä, mutta jaksaa silti toivoa ja odottaa. Kenties odotus vielä palkitaan ja rakkaus löytää pelastavana sylinä hänenkin luokse.