Tänään ne sitten saapui. "Kauan odotetut" koulukuvat. Kun nostaapostilaatikon kannen  ja näkee kirjekuoren jonka päällä  lukee: Valokuvasi, ole hyvä! Dina foton, var så god! Kuvaverkko, niin mieliala laskee kyllä vähintään yhdellä pykälällä. Sitä alkaa miettimään kuvaustilannetta. Sitä kuinka kuvaaja yritti väkisin saada nauramaan. Ja edellisten vuosien kuvia, niiden teennäisiä hymyjä. Eivät ne näytä yhtään minulta.

Kun sitten pääsee sisälle, ei tekisi yhtään mieli avata niitä. Toisaalta, parempi nähdä ne itse etukäteen kuin, että joku muu menisi avaamaan kuoren. Kuorea sitten hetken käsissä pyöriteltyä tulee lopulta sellainen olo että, "pakko kai se nyt sit avata on". Sitten se käykin  nopeastija kivuttomasti. Pieni repäisy ja kuori on auki. Kuvat pöydälle ja siinä ne sit on. Eihän se nyt niin kivuliasta ollut.

Ensisilmäyksellä kuvat näyttävät ihan hyviltä. Mutta lähempi tarkastelu laskee jälleen mielialaa. Hiukset sekaisin, koru vinossa, tyhmä ilme, ryhmäkuvassa silmät kiinni. Aina sama virsi. Mutta, eikö sen kuulukkin mennä näin koulukuvien kanssa? Vaikka kuvasta olisi tullut kuinka hieno, ei sitä voi itse sanoa...on vain pakko odottaa, että muut kehuisivat sitä. Sehän on leuhkimista jos toteaa oman kuvansa onnistuneen, eikä leuhkijoista pidetä. Tämä on kylläkin outoa, sillä eihän ketään pääse etenemään millään urakka jos ei osaa kehua itseään. Eikö siis pitäisi pystyä kehumaan pientä, mitätöntä kuvaa? Jos ei edes siihen pysty, miten sitten pystyy työhaastattelussa vakuuttamaan työnantajan siitä, että on juuri oikea henkilö juuri kyseiseen pestiin? Niin...sehän on kuitenkin itsensä kehumista.

Toisaalta, voihan se olla, että kuva oikestaikkin epäonnistuu...mutta, että jokakerta? Ei nyt sentään. Jokainenhan meistä on kuvauksellinen. Jättäkää siis hyvät ihmiset liian suuri itsekritiikki naulakkoon ja katsokaa asiaa uusien lasien läpi. Mitä se haittaa jos hiukset eivät ole aivan tiptop tai jos hymy ei ole aivan täydellinen? Sehän on kuitenkin vain yksi kuva. Ei sen suurempi asia. Ja jos se tosiaan on maailmaa mullistava asia koittakaa selvitä ja hankkia elämällenne edes hieman enemmän sisältöä. Ja ainahan ne kuvat voi palauttaa...tai mikä vielä  parempaa, jättää kokonaan menemättä kuvattavaksi (paitsi tietty ryhmäkuvaan). Sillä siitäkin ongelmasta päästään. Helppoa.

Mutta koska ihmiset kuitenkin tekevät koulukuvitsa ongelman (tai siis monet tekevät, ei saa yleistää) niin teempä sitten minäkin. Ensinnäkin hiukset on miten sattuu, silmät näyttää pieniltä ja naamalla on tekohymy...ja kaiken kukkuraksi koru on VINOSSA! Apua! Miten mä nyt oikeen kestän tän?

Möksy hei...hanki elämä...tai korjaa vanha.