Se on jännä kuinka pitkänkin ajan jälkeen voi kaivata jotain. Eikä siitä kaipauksestä pääse eroon. Ei pääse yli eikä ympäri.

Siitä on jo yli vuosi. Olimme Klaanin kanssa Seinäjoella. Olimme esiintymässä eräässä teatteritapahtumassa, Spot: issa. Se oli aivan mahtavaa. Ei oikeastaan se esiintyminen sielä, vaan kaikki muu. Oli aivan ihanaa saada kulkea pitkin sellaisen paikan katuja joissa oli täysin tuntematon, ympärillään ihania ihmisiä ja varsinkin rakas aviopuolisoni. Silloin tajusin mitä elämältä kaipaan. Silloin tajusin, että se viikonloppu oli ja tulee olemaan yksi parhaimmistani.

Se tunnelma sielä. Se tunne kun heittelimme fresbeetä kaduilla väistellen autoja. Se tunne kun ihmiset katsoivat hymyillen peräämme. Se tunne kun laittauduimme Lordin voiton jälkeisenä päivänä kuljeskelemaan pitkin Seinäjoen katua. Jetrolla oli valkoiset enkelin siivet selässä (muttei ollut ilman paitaa ja rinnassa lukenut Lordi vaikka hän niin lupasikin) ja meillä neljässä tytöllä tupeeratut hiukset ja tummat meikit. Tottakai myös Jetrolla oli tupeeratut saparot sekä kiva silmämeikki. Näin sitten hilluimme sen viimeisen päivän pitkin katuja katsellen muita näyttelijäporukoita. Tunsin kuuluvani sinne. Tunsin haluavani olla sielä.

Kai se johtui siitä, että sai kerrankin olla juuri sellainen kuin oikeastikkin on. Kukaan ei arvstellut, vaan sai olla vain oma itsensä.

Olen jo kauan, aika pienestä pitäen halunnut päästä kauas pois. Pois täältä. Jos vain voisin, lähtisin ratsastamaan. Ratsastaisin kauan ja kauas, niin kauas kuin vain pystyn näkemään. JOs olen kauan paikoillani muutun levottomaksi. Siksikai pidänkin muuttamisesta. Pidän muutoksista. Tai en suoranaisesti muutoksista. Pidän siitä, että saan olla oma itseni ja siitä, että voin välillä paeta "normaalia elämää". Tuna viikonloppuna sain kaikkea sitä mitä halusin.

Sain olla vapaa.